Alttaripalvelus oli loppunut ja "saarnavirttä" veisattiin. Sakaristossa istui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli kädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä säilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli kirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.
Lukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin keväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan ollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua pyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois kaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella kuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi täytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.
— Herra pastori…
— Mitä nyt?
— Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään mitään?
— En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.
— Hm … hm … pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut rukkaset kreivillensä?
Pastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa keskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen hervottomiksi.
— Eihän tuo totta saata olla.
— On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä kammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.