— Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi koulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään, puutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta! Nyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti saa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve poikani!
* * * * *
Elonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli päässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli ollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan huoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa laineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit matalalla lentelivät.
Sitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi polvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen lepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen hopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä ollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana käyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli ainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä Vainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa työssä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja perhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.
Arvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka oli kapea kuin lanka.
Päivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä työtä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään. Silloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.
Huokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi koneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei nyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin katse neiti Gerda Stålsköldin.
Hän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.
— En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on kohdannut minua, on…
He seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa silmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaan hän. Noitten ylpeitten kasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään ollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa on jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton lempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.