Huolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin lävitse.
— Miten on äidin laita?
— Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän on hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on huonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea vaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva…
Lääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä, vaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai päivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin huonommaksi hänen käyntinsä perästä.
— Sinä joudut häviölle, Arve! Kaksi tohtoria vanhan talonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin suuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona lapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö einettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi häviöön?
Näin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli lähtenyt.
Elonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja luuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä vielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän haaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista, jotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja hutitti kanasia papumaasta.
Sitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa. "Ota sinä silakka, Arve! Minä olen syönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet ahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä. Syö, Arve poikani!"
Arvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi vanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä itsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli sulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen. Ja tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä maan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan … pois … pois tuohon äärettömään… Ah, miksi hän ei saanut viipyä poikansa luona!
Vaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!