— Mitä tohtori otti, Arve?
— Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.
— Minä tahdon tietää, mitä hän otti.
Arvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja nyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.
Pienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa tukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen rakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.
— Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on vielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat maksaa velastammekin osan, Arve?
— Kyllä, äitini.
— Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä ottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.
— Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.
Sitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen äärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle, toisinaan toiselle.