XII.
Kotiin pääsö.
Lukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa sunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut, vaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.
Martta muori oli sairaana.
Kalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten pieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot aina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä pitsilakin sisään.
Nyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti ollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään tehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei ollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka olisivat saaneet sitä jälleen käymään.
Eihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin ruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä Arvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri ylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika katkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt istui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori hänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki raskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja heikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta kahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden kaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten päivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli vaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa, Jumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä täällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia, näyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid tulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin äidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon menneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.
Se häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.
— Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se kannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni jälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja prinssintipoilla.
— Oi äiti, äiti, miten puhut!