— Hoh ei, hän istuu useimmiten ratkomassa kreivin ruunuja pois kapioistaan, selvitti pikku Elli aivan viattomasti.
Lehdet olivat puhjenneet, saaret olivat viheriäisiä ja kesä oli lähestynyt, kun Gerda jälleen tapasi Arvidin. Oli helluntai ja Arvid seisoi alttarin kehyksessä niitten nuorten ympäröimänä, jotka olivat ripille laskettavat ja valmistus-aikana oppineet häntä rakastamaan. Auringonsäteet virtailivat sisälle suuresta kuorin-akkunasta ja leikitsivät alttaripöydän sametilla, hopeatähtien joukossa, nuoren lauman hienoissa kiharoissa ja tuon ylevän pään tummissa hiuksissa, joka kohosi kaikkien yli. Hänen äänensä kaikui lämpimältä ja lempeältä, kun hän uskonsääntöjen pylväskäytävistä saattoi nämät nuoret luonnon helmaan ja opetti heitä myöskin sieltä löytämään sen ystävän, jota kaikkialla etsimme. Sitten kääntyi hän Elli Stålsköldin puoleen ja kysyi häneltä, muistiko hän jonkun värsyn, josta ennen oli ollut puhetta ja joka erittäin johdatti ajatuksiamme havaitsemaan Jumalaa luonnossa.
Punastuneena, ja ensin tuskin kuuluvalla äänellä vastasi Elli; mutta ääni kävi selvemmäksi ja tuo pieni keijukaismainen olento seisoi oikoisena ja rohkeana, kun hän oli ehtinyt loppusäkeeseen:
— — — — —
Niin paljon kaunista kun nähdäksemme
Luo luomakunta, elo etehemme,
Mi ihanuus on silloin iäisellä
Sen lähtehellä!
— On todellakin ihastuttava kuulla tuota lasta, mumisi parooni ihan liikutettuna istuessaan tuolissansa.
Gerda katseli lakkaamatta Arvidiin ja pikku sisareen.
Hän muisti, miten kreivi Aksel heidän lyhyenä kihlaus-aikanaan kerran oli ihastuneena sanonut:
Tulevana kesänä täytyy minun pikku vaimoni tulla leikkisotaa katselemaan. Ja sydämmesi on täyttyvä voitonriemusta, Gerda, kun näet minun rykmenttini rientävän esiin kuten tuiskuva tuuli, jalustin jalustimen vieressä, että joka jäsen ratisee ja joka hermo hätkähtää ja ilma tuskin ehtii väistyä kaartilaisten tieltä!
Nyt oli kesä täällä, mutta hänen sankarinsa ei ratsastanut tuulen tapaan sotilaitten etupäässä. Hän tuli esiin kuten tyyni, leppeä kesä-ilma Pohjolan metsissä ja hänen nuori sotajoukkonsa vannoi kyyneleet sinisissä lapsensilmissään uskollisuutta Karitsan lipulle. Ja kuitenkin — hän ei ollut sitä milloinkaan selvemmin tuntenut — olisi hän ollut äärettömän onnellinen, jos hän olisi saanut nimittää tätä sankaria omakseen. Mutta muutamia päiviä tämän jälkeen lähti parooni perheineen Wiesbadeniin.
Neiti Gerdan tarvitsi sairautensa perästä tulla "kylpylaitokseen".