— Saa, Jumala varjelkoon, hyvänen aika. Ja mitä Toivolahden pitkään pappiin tulee, niin hän sen kyllä pitääkin, niin että tuntuu, mutta vielä, Jumalan kiitos, olen minä herrana seurakunnassamme, tyttöseni.
Sanat "Toivolahden pitkä pappi", koskivat Gerdaan kuten ruoskan lyönti ja hän puri huuliansa, tukehuttaaksensa kyyneleitänsä. Häntä, joka on niin ylevä, niin hyvä ja lempeä koko ihmiskuntaa kohtaan, tuolla tavalla arvosteltiin. Ah, Gerda olisi tahtonut korottaa tuon papin niin korkealle, että jokainen olisi saattanut nähdä, minkä arvoinen Toivolahden pastori oli, ettei kukaan olisi uskaltanut häntä enään halveksia…
Hän olisi…
Ja sitten hän sisällä omassa pienessä huoneessaan purskahti itkemään. Ja noitten kuumien, lämpimien kyynelten kylpy virutti pois kaikki, mitä heidän välillään vielä oli; noitten polttavien, helmeilevien pisaroitten väikkeessä seisoi Toivolahden papin kuva ylevimpänä, parhaimpana miesten joukossa, ja hän näki, miten hän vähitellen oli tullut tuota jaloa miestä liika lähelle. Ja tämä, tämä oli siis rakkaus, jonka olemusta hän ei milloinkaan ollut käsittänyt?
Ei, ei, siten ei saattanut olla, sairaalloinen kiihoitus se vain oli, jota ei saanut pitemmälle laskea. Kauniisti olivat vanhemmat menetelleet, kun jotenkin pian lakkasivat vaivaamasta häntä rukouksillaan, silloin kuin toivoivat, ettei hän Akselille rukkasia antaisi; mitään suurempaa surua ei hän milloinkaan heille tahtoisi tuottaa.
Ja keväällä, kun tie oli kuiva ja kaunis jälleen, ja aurinko paistoi ja laineet hymyilivät, kulki pieni Martta muori turhaan pyyhkiellen kukkareunaisia kahvikuppejansa ja kurkistellen veräjää kohti, tulisiko hänen hyvä, herttainen neitinsä. Gerda neiti ei enään milloinkaan ollut mukana, kun Elli tuli.
Ja rippikoululapset näkivät pastorin aina vakavampana, lempeänä ja herttaisena kuten ennenkin, mutta hänen äänensä oli surullisempi. He luulivat tämän tulleen siitä, että rippikoulu nyt oli loppumaisillaan; katkismuksessa oli jouduttu alttarin sakramenttiin ja piplianhistoriassa Kristuksen kärsimiskertomukseen…
— Eikö iso neiti enään milloinkaan tänne tule? kysyi Martta muori.
— Kiitoksia kysymästänne, kiltti Martta muori, hänellä on niin hirveän paljon tehtävää.
— No kas vain, hän tekee varmaankin hyvin hienoja töitä, neuloo korko-ompelua ja muuta sellaista.