Hän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet syliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät lakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt elämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla…
Sitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin, mitäpä Arvidilla oikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys, köyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken tunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.
Ja Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon myöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja mielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian havainnut, miten tuo "pelottava" asui hänen omassa sydämmessään. Ja nyt, nyt hän tunsi, että juuri se oli ihaninta ja parasta, mitä elämässä löytyi.
Hetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut "kesälupaa", ja "päässyt kotia".
— Mutta, — tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa — kyllä siellä kotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin. Se ei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä, että rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?
Arvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan, vastatessaan:
— Olen, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa. Sinua minä vain pelkäsin, ainoastaan taistelussa omaa rakkauttani vastaan olin minä heikko.
* * * * *
Kun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti, tuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut poislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen kaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.
Miten katkeraa, kun ei saattanut puhua tästä hänelle!