Mutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin kuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka tuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton äidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja rakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut helläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.
Enempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori, siinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin tahtoisit sanoa:
— Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko se mahdollista, lapsi! Ah,
Jumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja — häntä!