— Ei.
— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen takaisin. Hyvästi!
— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!
— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!
Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes jäsenet kestäisivät.
Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin! Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä taloja oli hyvin harvassa.
Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi. Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.
Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän, vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja luotti huomispäivään ja Kalleensa.
Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.
Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva tuli tupaan.