— Hyvää iltaa, Eeva!
— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän liikkui entistä sukkelammin.
Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa jalkapatikassa kulettavaa.
Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.
Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.
— Etkö tahdo syödä, Kalle?
Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!
Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi pois hankkimaan elatustaan.
Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien lepis…
— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!