Kalle ei liikahtanut.
— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?
Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan…
Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui lujasti kiinni sängynpäähän.
— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille, peitti silmät kädellään ja sanoi:
— Jalka, Eeva, niin se… se… on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.
Iso-sisar.
Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.
Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja, jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan, terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.
Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.