Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja
Viivin aivan yksin.
Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.
Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi, Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"
Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu ristitty siksi.
Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha, silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.
Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.
Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.
Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio. Muotikauppa."
Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät sormet.
Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin, niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.