Vastapäätä, toisella puolen pöytää, pyörii vielä iloisia, toivovia unelmia harmaiden hiuksien alla. Nuo vanhat silmät katsovat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tulevaisuuteen, kuta heikommiksi ne tulevat. Mitä hän uneksii, tuo vanha? Mikä mielikuvituksien ilveily se on, joka vetää tuon kuihtuneen huulen vielä hieman kohmettuneesen jälkikesän hymyyn? – – – – – – – – – – Niin, Eemil on suorittanut oikeustutkintonsa loistavasti ja on pormestarina suuressa, suuressa kaupungissa, paljon suuremmassa, kuin meidän kaupunkimme on, kaupungissa, jossa on neljä-viisituhatta asukasta. Vanha äiti asuu lämpimimmässä huoneessa pormestarin suuressa rakennuksessa. Siellä on pidot. Pormestarinhan täytyy pitää toisinaan kestiä. — "Tule nyt, pikku äiti!" — "Ei, Eemil, minä en tahdo tulla sisään sinun hienoin vierastesi luo." — "Kas niin äiti! Kuvernööri odottaa minun äitiäni." — "Voi… Eemil… Eemil…" — Ja niin panee hän hellästi äitinsä kuihtuneen käden omalle vahvalle käsivarrellensa ja vie hänet saliin loistavin silmin ja ylevin otsin eikä "häpiä" ollenkaan vanhan äidin tähden. Ja hienot herrat kumartavat isännän äidille, ja vähän väliin kohottaa joku heistä lasinsa ja sanoo: "Saanko luvan, rouva Manninen!" — Voi Eemil… Eemil! – – – – – – – – – – — Äiti, puut ovat loppuneet ja minä en ole vielä saanut maksua viimeisestä työstämme.
— Oi lapseni, mitä sinä sanot? Minä näin niin kaunista unta…
"– – – – – – – – – – Kolmen miehen, kolmen miehen On hauska ryypiskellä… – – – – – – – – – –"
lallattelee uninen ääni, huolimatta talvipakkasesta, avonaisen ikkunan edessä vinnikamarissa, Kasarminkadun varrella 24. Väsyneenä, punottavin poskin ja haljakkasilmäisenä etsii Eemil Manninen tulitikkuja ja kyntteliä. Kas niin vaan, löysin toki viimeinkin! Mutta… mitä hittoja… sähkösanoma! Ja hän, joka on ollut poissa "syömässä aamiaista" koko päivän!
"Äiti kipeänä. Tahtoo nähdä sinua. Matkusta heti kotiin! Juulia."
Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. Sähkösanoma, joka maksoi kaksi kokonaista markkaa, sieltä köyhästä kodista! Sitä ei oltu lähetetty ensimmäisessä hädässä, sen tiesi hän. Voi, se oli kuolema… kuolema, joka tuli ja vei äidin, joka oli uhrannut kaikki, ennen kun poikansa oli tehnyt hänelle muuta kuin surua! Ja he eivät olleet nähneet toisiaan kolmeen vuoteen…
Hänellä ei ollut penniäkään matkarahoiksi. Hän lainasi, hän mankui, hän itki, raivosi ja pyysi. Häntä kohdeltiin olkapäiden kohotuksella ja mutinalla: "Tunnen sinut, pikku ystävä!"
"Kandidaattihan ei ole lunastanut kelloaan vielä."
"Ei, Manninen, älkää houkutelkokaan enään!" Vihdoinkin oli hän saanut täyden summan.
Mikä matka! Rautatien vaunuissa, joissa hän istui yksin, kyyristyi hän nurkkaansa, nutun kaulus pystyssä, puri huuliaan yhteen, ettei konduktööri kuulisi hänen nyyhkyttämistään, ja katsoi kelloa joka toinen minuutti, laskeakseen milloin hän saapuisi perille.