Olli Markkola eli juuri tuollaisissa olosuhteissa tänä syksynä. Hänestä oli niin viehättävää istua salissa yksin naishenkilön kanssa, joka aivan äskettäin oli ollut kunnon perheen tytär. Ja hän punastui, kun palvelustyttö tuli ja sai nähdä hänen syleilevän laillisesti naitua rouvaansa. Se oli jumalallisen hauskaa täytyä kysyä lupa, kun hän meni ajattamaan partaansa, ja se tuntui äärettömän romantilliselta, kun ei uskaltanut aukaista liiviään ennen päivällistä tahi sylkäistä minne tahtoi omalle kontrahdin mukaisesti vuokratulle lattialleen.
He rakastivat niin palavasti toisiaan, etteivät olisi älynneet, jos muutamia kynttiläruunuja olisi tipahtanut heidän päällensä; he eivät olisi tunteneet, jos olisi pantu kuusitoista jouhimattoa heidän niskaansa, ja jos viimeinen tuomio olisi tullut juuri kuin he parhaallaan vaihtoivat muiskuja, niin ei tämä kunnon vaimo olisi kuullut maailmojen räjähdyksestä enempää kuin kenties korkeintaan olisi hän sanonut: "Sinä istut rikki minun tyrnyyrini, Olliseni!" Heillä oli suuri nelisnurkkainen ruokapöytä, mutta he supistausivat aina molemmat sen yhteen kulmaan, eivätkä he käyttäneet mitään erityistä voiveistä, vaan toskasivat voitaan samalla veitsellä, jonka sillä välin talonpoikaisittaan pistivät suuhunsa, aivan kuin puolivillaset herrat pikku kaupungin ravintolassa, ja toisinaan rupesivat he suutelemaan kesken syönnin, jumalanviljan ylitse, niin että munan kuoret pyrysivät pahemmin kuin raesade joulukuussa ja sokerijauhoa liiteli linoleummatolle.
Kun kaksi rakastaa toistaan tällä tavalla, niin ei silloin ole hauska löytää talvinutun taskusta, jonka itse on antanut vaimolleen, tällaisen pienen nimikortin, johon oli kirjoitettu:
"Rouvani! Meidän täytyy käyttää hyväksemme jokaista tilaisuutta, kun teidän miehenne on poissa. Minä odotan teitä siis varmaan huomenna kello 11 e.p.p.
Petrelli."
Olli Markkola raukka! Hän kalpeni ja vapisi ja repi hiuksiaan ja käytti kaikellaisia yleisesti tunnettuja tapoja osoittaa epämiellyttävää kohtausta. Sitte meni hän huoneesensa ja heittäysi sohvalle, sen vieterille kovin säälimättömällä tavalla ja virui siinä melkein tiedotonna kokonaisen puolen tuntia. Ja kun hän taas tointui, hävetti tuota miesparkaa vähän se, ettei hänen sydämmensä ollut haljennut.
Mutta samassa malttoi hän mielensä ja huokasi: "ymmärrys hoi, äly älä jätä!" Hän päätti olla vielä vastaiseksi aivan tietämätön koko asiasta, kostaakseen sitte kahta kauheammin. Hän otti nutun päälleen, harjasi hattunsa sekä nutun hihan, ja meni erääseen parempaan rautakauppaan. Otsa rypyssä ja huulet päättäväisesti yhteen painettuina kulki hän pitkillä, jäykillä askeleilla tiskin luo ja pyysi saada nähdä parhaimpia revolveria. Tuskin oli tuo pikku naulojen kauppias kuullut mistä oli kysymys, kun hän jo kiipesi ylös hyllylle ja toi katon rajasta asti jonkun kaksikymmentä kappaletta liivin taskun kokoisia murha-aseita, kolmea, neljää, viittä tai kuutta henkilöä varten, kaikki maun, varmuuden ja perheen suuruuden mukaan.
Olli pani etusormen nenälleen ja laski kuinka monta hänen täytyy ampua kuoliaaksi: "Petrellin, Liinan ja itseni; kolme täysikasvuista ihmistä". Mutta kun hän ei ollut oikein ovela ampuja, niin oli hänen mielestään varminta ostaa kaksi laukausta itsekutakin varten ja niin pyysi hän "yhden kuudelle hengelle."
"Kaksikymmentä kaksi markkaa!" Jos ei olisi ollut kerrassaan siveyttä vastaan tinkiä näin juhlallisessa kaupassa, olisi Olli kyllä opettanut puotipojan huoistamaan. Nyt lohdutti hän itseään sillä, että se oli kuitenkin huokeampi kuin lääkärin palkka tavallisissa kuoleman tapauksissa, maksoi ja pisti revolverin ja patruunilaatikon taskuunsa.
Mutta hänen mielestään näytti poika niin iloiselta kaupasta, että hän pelkäsi revolverin olevan tykkönään mitättömän; ja hän kääntyi takaisin ovelta niin hirveän näköisenä, että nuoren miehen hoikat jalat aivan horjuivat, ja sanoi: