— Ehken se on… hm… parasta että minä… hm… otan myöskin oikein hyvän lahtiveitsen.
Kun hän läksi sitte, taskut täynnä aseita, pudisti rautakauppias päätään ja sanoi ystävälleen sanomalehtimiehelle, joka silloin juuri kulki siitä sivuitse: "Katso tuonne, hänestä saat varmaankin uutisen!"
Kun Olli tuli kotiin, seisoi tuo kurja surkuteltava petturi viehättävä pitsipuku päällään, mutta piru sisässä, ja ojensi huulensa hänelle aivan kuin vanha hevonen, kun toveri tahtoo syödä sen soimesta.
Ollin mielestä oli hän nyt kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän suuteli vanhan totutun tavan mukaan ja ei ollut tietävinään mistään mitään, mutta kun hän ajatteli sitä Petrelliä, maistoivat suudelmat aivan kuin yön seisonut soodavesi, johon on sattunut putoamaan sikarin poroa.
Rouva, hän söi ja hymyili, taputteli ja hyväili niin kuin puhdastuntoinen rehellinen vaimo ainakin. Mutta Olli joi vaan vesijohdon vettä ja näytti siltä kuin hänellä olisi, ollut kipeimmällä liikavarpaalla koko luisteluseura.
— Syö vähän, Olli! sanoi hän.
— Ei, kiitoksia!
— Pikku rakas mieheni, ethän liene vilustanut pientä vatsaasi?
— En, kiitoksia!
— Oletko vihainen omalle Liinallesi?