— En, kiitoksia!
Silloin tuli tuon sydämmettömän vaimon silmiin kuitenkin kyyneleet, kun hän kuuli kuinka pahalla päällä hänen miehensä oli.
— Huomenna menen minä konttoorille kello yhdeksän enkä voi tulla kotiin ennen kuin kolmen aikaan, sanoi Olli.
Kauhea aavistus kiiti hänen ruumiinsa lävitse, nähdessään kuinka ilo loisti hänen odotetun lapsensa äidin silmissä, kuullessaan näitä sanoja. Mutta tuo petturi koetti peittää tyytyväisyyttään, pani päänsä kallelleen ja sanoi:
— Minä pikku raukka saan istua yksin koko puolen päivää!
"Voi sinä käärme!" ajatteli Olli ja lateli hajamielisenä lautaselleen 15—20 lettua salatakseen liikutustaan.
Yö oli hirmuinen. Olli huokaili kuin pohjatuuli, kun se tyyntyy navetan seinää vasten ja hikoili aivan kuin olisi ottanut ylioppilastutkinnon. Liina kysyi: "pakottiko hänen hampaitaan", "oliko hän tapannut korttipelissä", "tahtoiko hän risiiniöljyä", "rakastiko hän Liinaansa" ja "luuliko hän että senappihaude tekisi hyvää?" Olli vastasi kohteliaasti, mutta kieltävästi ja ajatteli, ettei hän suinkaan olisi voinut olla paljoa hellempi, vaikka itse Petrellillä olisi ollut koliikki.
Aamusella, kun he olivat juoneet kahvinsa ja kun Ollin piti lähteä konttoorille, sykki hänen sydämmensä kuin täydessä vauhdissa kulkeva höyrylaiva. Hän syleili Liinaa hellästi ja kauan, ja hänen mielestään oli melkein vahinko ampua häntä kuoliaaksi.
Mutta mies on mies ja miehen kunniasta ei saa tehdä pilkkaa.
Nimikortissa on seisonut: "Aksel Petrelli. Kuninkaankatu 27, 2 rappu". Kello oli neljänneksen yli 11, kun Olli Markkola kohosi ensimmäiseen kerrokseen, piteli sydäntään ja tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä. Kello 11,16 seisoi hän toisessa kerroksessa ja huokasi: "Erehtynyt vaimo parka!", otti revolverin taskustaan, katseli sitä ja vapisi. Kello 11,17 seisoi hän oven edessä, jonka takaa kuului kaksi iloista ääntä; toinen helakampi oli rouva Liina Markkolan. Ovella seisoi: "Aksel Petrelli. Taiteilija."