— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?
— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä olen niin…
— Mutta jos minä varsin satutan sen sinne… jos minä…
Neiti Eija naurahti:
— Enhän minä tarvitse tietää kuinka te tulette…
— Hyvästi, neiti Eija!
— Hyvästi, tohtori Penttilä!
Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.
Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin, joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.
Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä milloinkin Suomen suurilla salomailla.