— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin erilaista hyvin muuttunutta…
— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia…
Tohtori tuli aivan tulipunaiseksi.
— Ihanko… ihanko… varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas tapaamme toisemme, neiti Eija…?
Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.
— Vaikea on… on… on olla köyhänä, neiti Eija…
— Sen kokenut kyllä tietää.
— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi… eivät saa… aina sanoa mitä he tahtoisivat…
— Minun täytyy nyt lähteä kotiin, tuntini alkaa kohta…
Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa ja heittivät hyvästiä.