— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!
Ja sitten hän meni.
Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä tyynesti ja varovaisesti sukaisen:
— Hm… hm… ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.
— Hän on nauta, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta, tokaisee silloin Tuominen.
— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen, olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi sanottu.
Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta -arvostelusta.
Sitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:
— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.
Heimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.