Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.
Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella. Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.
— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle. Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin uuden ostaminen tai tikkauttaminen.
— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?
— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.
No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä, ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti peitosta, vastaa hän:
— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin, kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.
Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa. Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.
Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:
— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!