Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:
— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta nyyhkyttelikin:
— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä…
Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa, pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.
Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän, jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.
— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.
Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin aina niin monimielisesti kuin taisin:
— Ah neitiseni!
— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?
— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin, kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat…