— Te olette murhannut minun elämäni onnen… Te unhotitte panna kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin… Se on kai teillä vielä taskussanne… Antakaa tänne se!
— Neitiseni, vannonpa…
— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni, rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen, joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut… Oi Jumalani… me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne…
Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon, minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi, ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka käskisivät.
Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.
Mutta hirmuisinta kumminkin oli… hm… no, se ei tähän kuulu… hm…
— Totta kai, kertokaa, kertokaa!
— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin, olisiko hänellä mitään toivoa…
"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä. Joku muu vaan pilaa asian."
Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.