Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin, ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli. pannut hänen päänsä niin pyörälle…
Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.
— Se… se on kamala muisto, sanoi hän.
— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?
— Eikä.
— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?
— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.
— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?
— Voi, he eivät koskaan… eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!
— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema, hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?