— Ei kumpaankaan… ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti, kolkosti eteensä.
— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!
— Niin… haa, se on hirmuista… kun aloin puhella tytölle sydämen hellemmistä tunteista ja… ja… tuollaisesta, niin hän kuuntelee hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea johtopäätöksissään… aivan helkkarin liian nopea… ja… ja…
— Noo?
— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten asioita.
MITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.
— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani, sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.
— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti soittokelloa.
— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut… kiljahti pikku tuomari
Palmu ja syöksähti pystyyn.
— … ettet se ole sinä, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.