Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.
Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:
Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]
Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.
Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.
Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.
Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.
Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.
— Hm… anteeksi… onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?
— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka…