— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, ei ensinkään.
— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?
— Ei… ehei… no… ky… kyllä… niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa… ja… sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm… anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni… Mitähän kello nyt lienee?
Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.
— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.
— Rakas muisto.
— Ette kai… hm… anteeksi… Ette kai tahtone myydä sitä?
— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.
Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.
— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!