Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.
— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.
— Ei koskaan, herra!
Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti
Holmin huoneessa.
— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot… mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?
— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.
— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä…?
— En koskaan, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.
Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.
Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.