— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.
Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.
— Tu… tu… tuhat kruunua, neiti!
— Käteistäkö?
— Käteistä, neiti Holm.
— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta… mutta… ei, minä en voi! Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa…
Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.
Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.
Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.
Kamreeri puhui: