— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli vaan tekosyy saadakseni nähdä sinua, suloinen tyttö. Olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa. Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!
Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse. Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:
— Oma Anderssonini…
Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:
— Andersson, säästä minun kainouttani…
Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.
Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan, joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan oman makuukamarinsa kynnyksen yli.
Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen kellonjalustalle yöpöydällensä.
Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin hänen kellonsa, vetävän sen ja ripustavan sen omaan kellonjalustaansa. Läähättäen ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:
— Oh, Ander…