Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,
Allidan kello kädessään…
Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!
— Mi… mi… missä on äidinäidin kello, Allida?
— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en tahtonut sinulta rahaa pyytää.
— My-y-yit kolmesta sadasta kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!
— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; minuthan sinä vaan tahdoit omaksesi?
— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet…
— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun ainoani maailmassa. Nyt minä voin menettää sen, sillä nythän olet sinä minulla!
Ja hän piti hänet.