— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään. Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He rakastavat harvoin tällä vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja ostaa minä en tahdo.
— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?
— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta. Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.
— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?
— Kyllä, vähäsen. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt naimisiin.
Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.
Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.
Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty ainoatakaan riviä yliopistosta.
Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin, että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies, sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.
Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin, niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen. Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin" haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.