Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.
Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan äitiänsä.
Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.
Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa, pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.
— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu metsävuohi.
— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.
— Voi, ettekö näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme! Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. Tulkaa!
Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä, rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.
Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin rotta satimessa ja sanoin:
— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?