Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin. Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen. Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä hengissä.
Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.
Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.
Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! Tässä oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! Hän, eikä kukaan muu, oli saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.
Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni: "Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle. Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."
Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.
Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista vähintäinkin neljä kuolettavaa.
— Insinööri parka! sanoi tyttö.
— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!" tuumaili mamma, joka oli papin leski.
— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä! Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi tohtori minulle eilen.