Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.
Ennen illan tuloa olimme kihloissa.
Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.
Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen "kokeen".
Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse, parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan näköisenä.
— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.
Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, olihan minulla rakas Mariani, mutta rahallisessa suhteessa olin typösen tyhjä.
— Eikö mitään pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään langeta rinnoilleni.
— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut kaikki pois? sanoi hänen äitinsä.
Noikkasin surullisesti päätäni.