— Meitä on… on vaan… insinööri, ja minä… sanoi neitiseni. Meidät saavutti rajuilma…
— Ahhaa… vaiiiiniiii… i… i… n… sanoi se mamma, jonka luona olin kastanut leipää lihapataan.
— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa kävellä, arveli se mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.
— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.
Ja niin he ajoivat pois.
Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys, jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli salaperäinen merkitys.
Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia, että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.
Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita sikareitani.
Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa hänen lapsensa.
Minäkö? Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!