Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään taloudellisesta harrastuksesta.
— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.
Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä, jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.
— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.
— Ah, Salmela, hän on saanut jo kahdeksantoista näinä viitenä päivänä, ja on yhtäläinen!
Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa, ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse Antinliisa.
Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että… ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara että… ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että… ja oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että… ja tänään, aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että… ja hän, Elina, oli niin hirveästi peloissaan että… sillä hän tiesi että pappa oli niin hirveän kiivas että…
Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta apua.
Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia kangasmallikirjoja.
Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan. Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt… tuollainen nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi… Jo, tottavie, koputettiinkin ovelle… astukaa sisään!