— Ehkä me kumminkin… tämän kerran vaan…
Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan huoneeseen.
— Hän on niin pieni, Janne.
— Vait!
Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä… Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa! Hiukkasen vaan… Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi…?
— Avaa! Minä se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt kuoliaak…
Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:
— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt häntä?
—. Hm… näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja… hm… menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on luvannut pappallensa…
— Mitä? Etkö sinä olekkaan…? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi oikea rasavilli, täytyy minun ottaa hänet käsilleni.