Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia, jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin kykeneviä kantamaan rautojaan!
Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath, astui huoneesen.
— Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä odottaa.
Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.
Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille tavallista kohteliaamman kumarruksen.
Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:
— Hyvät herrat… Minun on ilo… saan kunnian… ilmoittaa teille… että H. M. Keisari on suvainnut… osoittaa uudelleen armoaan…
Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa ruokaa.
— No, ettekö ymmärrä minua? — kysyi hän.
— Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?