— Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte syleillä.
Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo, joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko, ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme, että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.
— Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. — Toista minä odotin.
— Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme, emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi mitä suurin ilohetki.
Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku onnettomuus oli kotona tapahtunut.
— Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.
Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niin
ajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. —
Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas!
Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.
Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra Andrea
Tonelli'n, Bresciasta.
Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.
Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.