Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain kutsinlaudalla.
Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista varten sanoja löydy.
Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme, komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme syleillessä, vuodattaa!
Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.
LVI LUKU.
Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla, vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme, joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin. Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.
Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.
Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota säälivää huudahusta: Arnie Herren! (Herra raukat!)
Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni. Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!
Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä vastaan, joita sanoin vastustajikseni.