Kovaan vankeuteen kuului: pakkotyö, raudat jaloissa, puinen makuu-sija ja ruoka mitä huonointa. Kovimmassa vankeudessa on vangeilla rautavyö kupeissa, josta lähtevä ketju on seinään kiinnitetty ja niin lyhyt, että vanki vaivalla pääsee makuu-lavan kohdalla liikkumaan; ruoka on kumpaisillakin sama, vaikka asetus määrää vettä ja leipää.
Meitä valtiovankeja tuomittiin kovaan vankeuteen.
Kulkiessamme vuorenrinnettä ylöspäin, loimme silmät vielä taaksepäin sanoaksemme hyvästi maailmalle, epätietoisina, tulisiko se kuilu, joka meidät nyt nielasi, koskaan laskemaan meidät ulos. Ulkonaisesti olin levollinen, sisässäni kuohui. Turhaan koetin paeta filosofiian turviin, rauhaa ja mielentyvenyyttä saavuttaakseni. Mutta filosofiia ei voinut tarjota minulle riittävää tyydytystä.
Huono oli terveyteni jo Veneziasta lähtiessäni, ja matkan vaivat veivät viimeisetkin voimani. Päätäni kivisti ja koko ruumis hehkui kuumeesta. Ruumiillinen pahoinvointi vaikutti sekin mieleni kivulloisuuteen, ja tämä vuorossaan enensi taas edellistä.
Me jätettiin Spielberg'in päällikön valtaan, ja nimemme pantiin kirjaan rosvojen sekaan. Keisarillinen komisarius syleili meitä lähtiessään ja sanoi liikutettuna: — Ennen kaikkea, hyvät herrat, muistakaa olla kuuliaisina. Vähinkin järjestyksen rikkominen saattaisi tulla mitä kovimmin rangaistuksi.
Nyt Maroncelli ja minä vietiin maan-alaiseen käytävään, jossa meille aukaistiin kaksi hämärää huonetta toisistaan erillään. Me pantiin kumpikin omaan luolaamme.
LVIII LUKU.
Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä, kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi toivonut eläissään enää saada nähdä minua; — minä taas katselin sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!
Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen niitä minulle määrätyiksi.
Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi minulle ruukullisen vettä.