Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.
— Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.
— Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta, sekä omaa, että muitten.
Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi katsahdus oli siinä herättänyt.
— Mikä on nimenne? kysäsin.
— Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle suuren miehen nimen. Se on Schiller.
Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.
Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana; sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.
LIX LUKU.
Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.