Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka
Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.
Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:
Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.
Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.
Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?
Hän viittasi työmiehiin päin.
Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.
Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan:
— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!
Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan.
Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.
Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.