Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä.
Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.
Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali
Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.
Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.
Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.
Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.
Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi.
Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio.
Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.
Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään.