— Kas vain, vai oikein terveiset.
— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.
— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.
— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan. — Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.
Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään. Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:
— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.
— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen. — Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat suorastaan ruplia lähettäneet.
— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa. — Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.
— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä. Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia tarvitaan ja tavotellaan.
Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi: