— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata, mutta väkisin pääsi kieleltäni.
— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä, juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:
— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä miehelleni. Tahdotteko nähdä?
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.
— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!
Ali Martikainen naurahti:
— Olettepas tekin puuhassa ollut!
— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun hän jatkoi:
— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä. Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan ja pidetään onnen suosikkina.