— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —
Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!
— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. — Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.
Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:
— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.
Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä pyrkivän kyyneltymään.
Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä, jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.
Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse vilkaisten.
— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi hän ilvehtien.
— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.
— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.