Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa, kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella siitä kädestä, jossa kirje oli.
Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.
— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.
Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli liian kovasti puristanut.
— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga puheli katsellen häntä hyväilevästi:
— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi — lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat ja niin pehmeät.
Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen, tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.
— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä, synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu, kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa kunnioitusta ja alistumista.
— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani totellaan, vaikka se on ankara.
— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.