Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.
Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.
— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.
— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa pyrkivät puijaamaan.
— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen hänen silmiinsä viettelevästi.
— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain
Petri tule vastaanottamaan.
Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni se kädessään ylen tärkeän näköisenä.
— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä. Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä, pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.
— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali
Martikainen. — Näyttäkääs!
Hän tarttui Olgan ranteeseen.